Mustasukkaisuudesta ja seksistä
Otsikkojen aiheet ovat tyypillisimpiä mitä kohtaan keskusteluissa suhteestani. Eilen järkytin tuttavani, joka tuntee minut sekä kumppanini, niin pahasti, että hän jäi kirjaimellisesti paikalleen suu auki ja omien sanojensa mukaan "lokeroi ajatuksiaan hetken uudelleen" kertoessani suhteestamme. Juuri ostettu jäätelö alkoi sulaa ja kuola kuivaa. Siinä tilanteessa minun täytyy pyrkiä olla objektiivinen, ymmärtävä, kuunteleva ja rauhassa keskustella. Ja keskustelimmekin noin tunnin verran. Mitä keskustelussamme nousi tällä kertaa päällimmäisenä esiin?
Puhuimme mustasukkaisuudesta. Täytyykö polysuhteessa oppia hyväksymään mustasukkaisuus? Keskustelukumppanini oli sitä mieltä, että mustasukkaisuuden tunne voi olla perusteeton ja väärä. Itse olen eri mieltä. Tunne itsessään ei koskaan ole väärä. Jokainen tunne on kokijalleen totta ja oikea. Se, mistä tunne johtuu, voi olla toiselle osapuolelle epäreilu. Kuvitellaan tilanne, että kumppani A on mustasukkainen kumppanistaan B, koska hänen työympäristönsä ruokkii pelkoa pettämisestä tai romanttisista kiinnostumisen mahdollisuuksista. Jos A alkaa epävarmaksi ja ryhtyy seuraamaan B:n toimintaa epäeettisin keinoin, kyse on subjektiivisten pelkojen konkretisoitumisesta kohteeseen, joka ei itse ole ruokkinut niitä. Ne pelot voivat olla vaikkapa traumapohjaisia aiemmista suhteista, lapsuudesta tai vaikkapa sivusta seuraamiensa suhteiden ongelmista. Ja monista, monista muista. Tällöin B on epäreilussa asemassa ja A tekee eettisesti vääriä tekoja, vaikka A:n perusteet ovat taustaansa nähden validit.
Tunne on oikea, vaikkakin vastapuolelle epäreilu. Oikea siksi, että sen kokeminen johtuu selvästi jostain aiemmasta. Näiden tunnistaminen on askel terveempään keskenäiseen ihmissuhteeseen. Vaikka kokemukset ohjaavat tiedostamattamme toimintaamme, se ei tarkoita, että ne olisivat oikeutettuja siinä suhteessa. Niistä entisistä kokemuksista on hyvä puhua kumppanin kanssa, jotta kaikki osapuolet tietävät, mistä reaktiot saattavat johtua. Joten, viestinnän avoimuus, tuntuu, että korostan sitä kaikissa postauksissani. Mutta toisaalta, sitä ei voi korostaa liikaa.
Puhuimme myös seksistä. Keskustelukumppanini pohti vahvasti vertailuasetelmaa eri suhteiden välillä. Että tuleeko verrattua kahdenkeskistä suhdetta kumppaneiden toisiin suhteisiin. Polyamorisissa suhteissa on aina erilaisia sääntöjä, jotka ovat kumppaneiden kesken sovittavia. Eli jokaisessa polysuhteessa säännöt ovat erilaisia. Heti meidän suhteemme alussa kumppanini kysyi, onko jotain, mistä haluan/en halua tietää. Vastasin, että hänen ja hänen toisen kumppaninsa seksielämästä en halua kuulla. Eilisen keskustelun perusteella oivalsin, että tämä pyyntö on syntynyt osaltaan juuri vertailun pelosta. Että jos tiedän, mitä he tekevät, alkaisin vertaamaan meidän suhdettaan heihin. Ja vitsillä heitetty "en halua niitä mielikuvia" alkoi myöhemmin tuntua ihan asialliselta perustelulta. Enhän halua sukulaisiltani tai hyviltä ystäväpareiltanikaan kuulla heidän makuuhuonepuuhistaan. Ihan vaan siksi, että ei kiinnosta, ja siksi, että ne olisivat erikoisia mielikuvia aamuhimojen aikaan. Mutta myös siksi, että minun ja kumppanini "hyvän seksin kupla" on ihanan pehmeä ylläpidettävä mielikuva.
"En moraalisesti tuomitse, mutta kuulostaa sellaiselta, etten voisi meille kuvitella tuota järjestelyä" nousi jälleen esiin. Harva kykeneekään heteronormatiivisessa suhteessa eläessään ns. samaistumaan polyamoriaan, koska "omistushalu" (tätä voisi avata erillisessä postauksessa, tarkoitan tällä siis monosuhteiden menettämisen pelkoa ja siitä aiheutuvia reaktioita) monogaamisissa suhteissa on osittain menettämisenpelon aiheuttamaa hätää. Kenenkään ei mielestäni tarvitse "asettua toisen asemaan" tai verrata omaa suhdettaan toisten suhteisiin, koska ihmissuhdekokemukset ovat niin subjektiivisia, vaan ainoastaan kuunnellessaan ymmärtää ja hyväksyä toisten valinnat. Me tuttavani kanssa kykenimme keskustelemaan siihen sävyyn, että analyyttisesti etsimme yhteisymmärrystä ja kunnioitimme toistemme näkemyksiä. Kiitos siitä.
Mutta mustasukkaisuus itsessään on normaalia kaikissa ihmissuhdemuodoissa ja -suhteissa. Jokainen meistä, joka on elänyt pitkässä suhteessa, saattaa tunnistaa itsessään koettuja mustasukkaisuuden tai ulkopuoliseen ihastumisen tunteita. Itse väitän niiden olevan normaaleja. Meille on normaalia, että elämämme aikana, jossa voimme seurustella, ihastua ja rakastua useisiin ihmisiin, mutta emme samanaikaisesti. Kuitenkin pettämistilastot ovat silti suuria. Monogaamisissa suhteissa ihastumme satunnaisesti ulkopuolisiin (itsellenikin on niin käynyt monesti), mutta emme halua hyväksyä niitä tunteita, vaan pakenemme ja välttelemme niitä. Jälkeenpäin niistä voi syntyä jopa traumoja käsittelemättömien tunteiden hyväksymisen suhteen ja täten aiheuttaa toiselle osapuolelle aiheetonta mustasukkaisuutta. Tunteet on aina hyvä tunnistaa, käsitellä (yksin tai toisen kanssa), jotta niihin voi suhtautua neutraalisti ja jatkaa eteenpäin parhaaksi kokemallaan tavalla.
Myös polysuhteessa voi olla aihetta mustasukkaisuuteen. Emme me hyväksy kaikkea, vaan meillä on yhtälailla säännöt kuin monogaamisissa suhteissa. Jos sovittuja sääntöjä rikotaan, tai toinen osapuoli tulkitsee niin, on aihetta loukkaantua, MUTTA myös käsitellä mistä loukkaantuminen johtuu.
