”Etäihmissuhteet”
Minä olen heittäytyjä. Innostuessani lähden toteuttamaan
inspiraatiotani täydellä tarmolla ja halulla. En välttämättä taitavasti, mutta
ainakin intohimoisesti. Sellainen olen ollut, ja olen edelleen, myös
ihmissuhteissa. Tykästyn, en romanttisessa mielessä, usein ystäviini ja haluan
viettää heidän kanssa paljon aikaa ja jakaa elämääni kausittain paljonkin
tiettyjen ihmisten kanssa. Sitten tulee hiljaiselon aika. Saatamme olla
pitämättä yhteyttä viikkoon, kuukauteen tai vuoteen. Ajattelen jopa, etten voi
tykätä ystäväni Facebook-päivityksestään, jos emme ole olleet yhteydessä
aikoihin. Kunnes tulee Facebookin tapahtumakutsu synttäreille. Ja homma jatkuu niillä
synttäreillä siitä, mihin viimeksi jäi. Tunnistan itse olevani se ylineuroottinen
analysoija, joka miettii tällaista kummallista yhteydenpidon symboliikkaa. Ja
hiljalleen olen oppinut olemaan sen kanssa ”ihan fine”.
Nykyisessä suhteessani olen osapuoli, jolla ei ole muita
romanttisia suhteita tällä hetkellä. Siitä johtuen toisinaan kumppanini on
huolissaan muista ihmissuhteistani. Huoli on, että ylläpidänkö muita
suhteitani, onko minulla tarpeeksi vapaa-ajanvietettä ja kohtaanko uusia
ihmisiä tarpeeksi. Huoli aiheutuu tietenkin riittämättömyydenpelosta ja
yksinäisyyden ehkäisemisestä. Vaikka en
tapaile ketään, olen kuitenkin yhteyksissä moniin ystäviini lähes päivittäin
sosiaalisen median eri viestipalvelimien kautta. Juttelemme henkilökohtaisista
asioista, jauhamme turhuuksia lähettelemme kuvia, kerromme huolemme ja
innostuksemme. (Tietäjät tietää, kiitos teille ystävät) Ystävyyttä ja
ihmissuhteita ei mitata fyysiseen läsnäoloon käytettävän ajan mittapuulla, vaan
yhteyden, ylläpidon ja välittämisen mittapuilla. Ystävyyssuhteet ovat
vilpittömiä, missä kukaan osapuoli ei hyödy, syyllistä tai havittele jotain
enemmän. Ystävyyssuhde on kuin peilikuva. Niin terve kuin miten siihen itse
suhtaudut.
Itselläni kirjoitukseni ensimmäinen lause ”Minä olen
heittäytyjä.” assosioituu parisuhteiden osalta heteronormatiivisten lasien läpi
omistushaluun. Aiemmissa heteronormatiivisissa parisuhteissani olen ollut se,
joka on ”satakymmenen lasissa” ja antanut itsestäni kaiken olettaen, että
kumppanini ottaa sen vastaan ja tekee samoin. Usein niissä suhteissa olen
ajatellut, että annan toiselle osapuolelle enemmän kuin mitä saan. Nykyään
ymmärrän, ettei se ole terveen suhteen merkki eikä vaatimus. Voin olla sen ”satakybä
messis”, vaikka en kaikkea valveillaoloaikaani käyttäisikään suhteen
ylläpitämiseen, sen pohtimiseen, sen huoltoon, sen parantamiseen, siinä
onnistumiseen, kumppanin/kumppaneiden miellyttämiseen, vaan nauttisin kaikesta
muustakin ympäröivästä maailmasta ja omista aktiviteeteistäni.
On toki luonnollista, että rakkaansa kanssa haluaa jakaa
kaikkea itseä kiinnostavaa mahdollisimman paljon, mutta on hyvä tunnistaa,
milloin niitä jakaa 1) puhtaasta tiedonjaon halusta, 2) siksi, että kumppani
tietää missä olet ja milloin, ja kääntäen, että koet tarpeelliseksi jakaa
asian, jotta kumppanisi tietäisi, mitä teet ja 3) puhtaasta yhteyden ylläpidon
ja vilpittömyyden merkistä, että haluat avoimesti kertoa innostuneesi jostakin
sinulle tärkeästä asiasta. Näiden motiivien tunnistaminen on tärkeää ja
hyödyllistä, koska näissä olen tunnistanut itsestäni egoistisia piirteitä ja
tarvetta todistaa omaa selvitymistään. Näiden tulkitseminen viestinnässä toki (harmittavan)
usein poikkeaa kertojan ja kuulijan välillä. Mutta siihenkin auttaa toimiva,
toista kunnioittava ja vilpitön viestintä.