Ihmissuhteiden ylläpidosta

”Etäihmissuhteet”

Minä olen heittäytyjä. Innostuessani lähden toteuttamaan inspiraatiotani täydellä tarmolla ja halulla. En välttämättä taitavasti, mutta ainakin intohimoisesti. Sellainen olen ollut, ja olen edelleen, myös ihmissuhteissa. Tykästyn, en romanttisessa mielessä, usein ystäviini ja haluan viettää heidän kanssa paljon aikaa ja jakaa elämääni kausittain paljonkin tiettyjen ihmisten kanssa. Sitten tulee hiljaiselon aika. Saatamme olla pitämättä yhteyttä viikkoon, kuukauteen tai vuoteen. Ajattelen jopa, etten voi tykätä ystäväni Facebook-päivityksestään, jos emme ole olleet yhteydessä aikoihin. Kunnes tulee Facebookin tapahtumakutsu synttäreille. Ja homma jatkuu niillä synttäreillä siitä, mihin viimeksi jäi. Tunnistan itse olevani se ylineuroottinen analysoija, joka miettii tällaista kummallista yhteydenpidon symboliikkaa. Ja hiljalleen olen oppinut olemaan sen kanssa ”ihan fine”.

Nykyisessä suhteessani olen osapuoli, jolla ei ole muita romanttisia suhteita tällä hetkellä. Siitä johtuen toisinaan kumppanini on huolissaan muista ihmissuhteistani. Huoli on, että ylläpidänkö muita suhteitani, onko minulla tarpeeksi vapaa-ajanvietettä ja kohtaanko uusia ihmisiä tarpeeksi. Huoli aiheutuu tietenkin riittämättömyydenpelosta ja yksinäisyyden ehkäisemisestä.  Vaikka en tapaile ketään, olen kuitenkin yhteyksissä moniin ystäviini lähes päivittäin sosiaalisen median eri viestipalvelimien kautta. Juttelemme henkilökohtaisista asioista, jauhamme turhuuksia lähettelemme kuvia, kerromme huolemme ja innostuksemme. (Tietäjät tietää, kiitos teille ystävät) Ystävyyttä ja ihmissuhteita ei mitata fyysiseen läsnäoloon käytettävän ajan mittapuulla, vaan yhteyden, ylläpidon ja välittämisen mittapuilla. Ystävyyssuhteet ovat vilpittömiä, missä kukaan osapuoli ei hyödy, syyllistä tai havittele jotain enemmän. Ystävyyssuhde on kuin peilikuva. Niin terve kuin miten siihen itse suhtaudut.

Itselläni kirjoitukseni ensimmäinen lause ”Minä olen heittäytyjä.” assosioituu parisuhteiden osalta heteronormatiivisten lasien läpi omistushaluun. Aiemmissa heteronormatiivisissa parisuhteissani olen ollut se, joka on ”satakymmenen lasissa” ja antanut itsestäni kaiken olettaen, että kumppanini ottaa sen vastaan ja tekee samoin. Usein niissä suhteissa olen ajatellut, että annan toiselle osapuolelle enemmän kuin mitä saan. Nykyään ymmärrän, ettei se ole terveen suhteen merkki eikä vaatimus. Voin olla sen ”satakybä messis”, vaikka en kaikkea valveillaoloaikaani käyttäisikään suhteen ylläpitämiseen, sen pohtimiseen, sen huoltoon, sen parantamiseen, siinä onnistumiseen, kumppanin/kumppaneiden miellyttämiseen, vaan nauttisin kaikesta muustakin ympäröivästä maailmasta ja omista aktiviteeteistäni.

On toki luonnollista, että rakkaansa kanssa haluaa jakaa kaikkea itseä kiinnostavaa mahdollisimman paljon, mutta on hyvä tunnistaa, milloin niitä jakaa 1) puhtaasta tiedonjaon halusta, 2) siksi, että kumppani tietää missä olet ja milloin, ja kääntäen, että koet tarpeelliseksi jakaa asian, jotta kumppanisi tietäisi, mitä teet ja 3) puhtaasta yhteyden ylläpidon ja vilpittömyyden merkistä, että haluat avoimesti kertoa innostuneesi jostakin sinulle tärkeästä asiasta. Näiden motiivien tunnistaminen on tärkeää ja hyödyllistä, koska näissä olen tunnistanut itsestäni egoistisia piirteitä ja tarvetta todistaa omaa selvitymistään. Näiden tulkitseminen viestinnässä toki (harmittavan) usein poikkeaa kertojan ja kuulijan välillä. Mutta siihenkin auttaa toimiva, toista kunnioittava ja vilpitön viestintä. 

Varattu sinkku Tinderissä

”En oo sinkku, mut lähetkö silti treffeille?”

Minulla on ensimmäisen kerran ollut Tinderprofiili kesällä 2014. Löysin sieltä hyvin seuraa ja pidin aplikaatiosta. Olin ollut silloin yli puoli vuotta sinkku ja sinkkukesä oli alkamassa. Ajattelin, että tämän kauttahan voin ottaa siitä monin verroin irti. Otinkin. Tapailin ja ihan vain tapasin ihmisiä, koetin löytää pidempiaikaista kumppania – tuloksetta. Unohdin aplikaation alkusyksyksi kun opinnot alkoi, kunnes loppuvuodesta siellä vastaan tuli henkilö, joka lähestyi minua ja sen seurauksena seurustelimme lähes puolitoista vuotta. Erosimme viime toukokuussa ja ajattelin Tinderin lataamisen uudelleen olevan hyvä idea (vinkki: ei ollut). Sitä hetken selailin (paljon tiukentunein kriteerein, ehkä edellisestä oppineena) kunnes löysin kiinnostavan persoonan.

Hän ei tullut vastaan Tinderissä vaan ihan tosi elämässä. Hän oli nykyinen kumppanini ja tapasimme yhteisen ajanvietteen merkeissä. Minulla on ollut vahva ammatillisiin asioihin liittyvä moraali, enkä ole halunnut sekoittaa tunteita ja työskentelyä yhteen - olipa sitten kyse työstä tai harrastetoiminnasta. Se on johtunut suurimmilta osin siitä, että olen aiemmissa ympyröissä onnistunut pilaamaan yhteistyöt ns. ”säätöjen takia” ja siksi yhdistän tämän defenssin ”kollegiudesta” edelleen ”kiellettyyn rakkauteen”. Nyttemmin olen oivaltanut että on merkittävä ero vain viehättyä kuin rakastua toiseen ihmiseen, joka jakaa saman mielenkiinnon kohteen. Tämä aiheutti tässäkin tapauksessa suurta kamppailua ja itsetutkiskelua, kun en ollut varma kummasta oli kyse. Vasta tutustuttuamme syvemmin, oivalsin, että se viehättyminen johtaa rakastumiseen vasta sitten, kun molemmat osapuolet sitä haluavat, eivätkä tahdo tietentahtoen satuttaa toista tai pelkästään hyötyä toisesta.

Vaikka olin jo kerran elänyt avoimessa parisuhteessa, tämä suhde toi siihen vahvasti uudenlaisen lähestymistavan. Aiemmassa suhteessani olin kumppanini kanssa vasta myöhemmin suhteen alettua päättänyt, että voimme vapaasti tehdä mitä haluamme, mutta emme halua tietää niistä. Toisin kuin silloisessa suhteessa, päätimme nyt jo alusta alkaen, että suhteessamme kerromme mitä tapahtuu myös muiden suhteiden osalta. (Tietenkin sen puitteissa, mikä on oleellista suhteemme kannalta) Formaatti oli käytännössä sama, mutta sovitut toimintamallit eri. Tämä on yksi polyamorian tunnistettavista erilaisuuksista – kaikki polysuhteetkaan eivät toimi samoin säännöin (kuten eivät heteronormatiiviset suhteetkaan), ja meilläkin on sovittuja sääntöjä eikä kaikki toiminta ole hyväksyttyä. Nyt on täytynyt oppia sanoittamaan, jos kiinnostuu jostain muusta sen verran, että haluaisi edetä eteenpäin. Tämähän ei yleisesti heteronormatiivissa suhteissa olisi hyväksyttyä.

Olen edelleen Tinderissä, vaikka nykyinen suhteeni onkin kestänyt jo lähes puoli vuotta. Päätin kuitenkin jo alkuvaiheessa, että haluan mainita asiasta profiilissani. Esittelytekstini lopussa lukee: ”elän avoimessa etäsuhteessa”. Osaltaan siksi, että polyamoria käsitteenä on subjektiivisten huomioideni mukaan aika tuntematon. Tämä kirvoittaa usein keskustelunalkuja Tinder-matcheiltani. Tyypillisimmät ovat: ”Mitä tarkoittaa avoin etäsuhde?”, ”Avoin etäsuhde, mikä se o?”, "Voiko tommonen avoinsuhdehomma toimia?" tai kaikkien aikojen paras: ”Jos avoin etäsuhde on sitä mitä luulen, täällä on yksi avoimesti sinkkuna oleva valmiina estottomaan yhdyntään (ei miellään etäisesti)”. Eli kohtaan siellä usein ennakkoluuloja missä polyamoria nähdään seksuaalisesti moraalittomana ja estottomana ja siksi ajatellaan, että olisin valmis lähes mihin tahansa. Näiden pohjalta en tiedä, mitä Tinderistä haen. Ehkä toivon löytäväni sieltä kumppanin, joka yhtä epätoivoisesti hakisi määritelmää omalle avoin-/polyihmissuhdestatukselleen, tai ehkä haen sieltä vain iltoihini huvittuneisuutta eriskummallisista profiiliteksteistä. Sanoin aiemmin, että 1/100 Tinderin käyttäjistä on ihan fiksuja, se pitää edelleen paikkansa, eikä (valitettavasti?) liity siihen, miten he suhtautuvat polyamoriaan) Eli ehkä olen siellä vain siksi, että koen voivani valistaa jotakuta tai ihan vain siks, että voin sanoa olevani Tinderissä? 

Voiko tuo suhde olla kaikille osapuolille ihan fine?

”Voiko tuo suhde olla kaikille osapuolille ihan fine?”

Usein kohtaan ennakkoluuloja, että olenko kumppanilleni ”se toinen” tai ”nuori rakastaja”. Kun vastaan kielteisesti, jatkokysymys on poikkeuksetta: ”Onko tuo todella kaikille osapuolille ihan fine?” Ihmiset pyrkivät käsittelemään oman maailmankuvansa ulkopuolisia asioita ensin kieltämällä ne. Että asia, josta ei tiedä, ei voi olla totta, koska jos se olisi, joutuisi hyväksymään oman vajavaisuutensa ja kehittymään. Pahimmassa tapauksessa tämä voi aiheuttaa provosoitumista epävarmuuden keskellä, mutta silloin kun jonkun maailmankuva järkkyy, on hyvä kuunnella ja pyrkiä selittämään ymmärrettävästi.

Ennen kuin vastaan otsikon kysymykseen, on hyvä ymmärtää, mistä kysymys kumpuaa. Heteronormatiivinen yhteiskunta tukee kahden (usein heteroseksuaalisen) ihmisen välistä romanttista suhdetta. Vähitellen myös muunlaiset suhdemuodot ovat saaneet yleisesti hyväksyttyä jalansijaa, kuten samaa sukupuolta olevien suhteet. Kulttuurissamme on hyväksyttyä erota, tapailla useampaa samaan aikaan, taas seurustella, taas erota. Viettää siis elämänsä useassa eri romanttisessa suhteessa. Mutta jostain kumman syystä näiden tekeminen yhtä aikaa ei ole yleisesti hyväksyttyä. Ihminen viehättyy helposti, mutta moraalikäsityksemme ei tue sitä, että saisi viehättyä ja nauttia useasta ihmisestä romanttisessa suhteessa samanaikaisesti. Mikä on sinänsä mielenkiintoista, koska ihminen ei kuitenkaan evoluutiossa ole kehittynyt sellaiseksi kivirobotiksi, joka voisi kieltää tunteensa systemaattisesti. Pitkissä parisuhteissa on jopa tullut hyväksytyksi ihastua toisiin, kunhan se vain ei johda mihinkään konkreettiseen. Jos hyväksyisimme useamman romanttisen suhteen samanaikaisesti, eli polyamorian, tunnettuna parisuhdemuotona, voisin väittää, että pettämistilastot putoaisivat.

Joten kyllä, tämä on kaikille osapuolille täysin fine. Kukaan ei ole kellekään ”se toinen” tai minkäänlainen kakkonen, vaan kaikki ovat mahdollisimman tasa-arvoisessa asemassa. Kaikki kykenevät kunnioittamaan toistensa tarpeita ja hyväksyvät nopeatkin tilanteiden muutokset, jos ne ovat oleellisia jollekin suhteelle. Jos yksi suhde voi huonosti, se heijastuu välittömästi myös muihin suhteisiin. Siksi toivomme toisillemme pelkkää hyvää. Tämän suhteen aikana olen vihdoin oppinut, mitä todella tarkoittaa, kun joku "tarvitsee vähän omaa aikaa" tai "omaa tilaa". Olen myös oppinut, että sen pyytäminen ei tarkoita mitään niin dramaattista kuin olin olettanut, vaan pelkästään hetkeä hengittää syvään ja olla rauhassa ajatustensa kanssa.

Polyamorinen suhde vaatii toimiakseen avoimuutta. Avoimuuden merkitys itselleni on korostunut nykyisen suhteen myötä, vaikka aina olen kokenut olevani avoin ja rehellinen ihmissuhteissa. Totta kai on myönnettävä, että useamman ihmissuhteen pyörittäminen arjessa ei aina ole helppoa ja mutkatonta. Täytyy priorisoida, järjestellä, suunnitella, ottaa huomioon, kuunnella ja kertoa.  Kun suhteet perustuvat avoimuudelle, ei ehdi antaa tilaa esimerkiksi kateudelle tai mustasukkaisuudelle. (Näistä kalvavista tunteista olen löytänyt itseni aiemmissa suhteissa) Jos jokin painaa mieltä, se täytyy sanoittaa ja käsitellä mahdollisimman pian, ettei se kasva möröksi ja muuta toimintaa merkittävästi.

Tähän liittyy vahvasti viestiminen, kommunikointi ja uskallus kertoa omista ajatuksistaan ja tunteistaan sellaisina kuin ne sillä hetkellä ovat. Täytyy uskaltaa viestiä suoraan ja avoimesti vaikka se pelottaisikin. Siihen pelkoon voi usein liittyä aiemmin mainittuja defenssejä, mutta niidenkin sanominen sillä hetkellä on tärkeämpää ja kehittävämpää kuin patominen. Vain mainitsemalla ja kertomalla tunteistaan, niitä voidaan yhdessä käsitellä, ja tunnistaa, mistä pelkoreaktio johtuu. Ja kun kumppani kertoo sellaisesta asiasta, sitä ei pidä ottaa henkilökohtaisena hyökkäyksenä, koska pelkoreaktio perustuu toisen aiempiin kokemuksiin mitkä heijastuvat pelkona nykyisyyteen. Niistä syntyy keskustelu, joka poikkeuksetta johtaa vahvempaan yhteyteen ihmissuhteessa. Kertomalla peloistaan, osoittaa hyvin syvää luottamusta kumppaniin, koska omien pelkojen jakaminen toisen kanssa on kuin antaisi toiselle ladatun kiväärin piipunsuu omalla ohimolla. Niitä voi käyttää toista vastaan, mutta niiden kautta voi oppia ymmärtämään toisen reaktioita myös sanattomalla tasolla. 

Aina on hyvä päättää aikamme suureen filosofiin, Robiniin. 

”Mut mun elämässä riittää kun oot tässä”