Ennakkoluuloja polyamoriasta

”Minä en sinun perverssiä parisuhdettasi hyväksy” – polyamoriasta kohdattuja ennakkoluuloja

Tämä on erityisesti kirjoitettu sinulle, heteronormatiivisen yhteiskunnan tiedostamaton jäsen.

Olen elänyt lukuisissa heteroparisuhteissa vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa. Uusimman parisuhteeni aloitin kesällä 2016 ja siitä muodostui luonteeltaan hyvin erilainen mitä aiemmat suhteeni olivat olleet. Elämme polyamorisesti, eli kummallakin osapuolella saa olla useampia romanttisia ihmissuhteita. En kirjoituksessani keskity meidän väliseen ja välisiin ihmissuhteisiin, koska se ei ole aiheen pihvi, vaan keskityn kertomaan, millaisia ennakkoluuloja ja vastaanottoja olemme läheisiltämme ja tuttaviltamme saaneet ja miten ne ovat muovanneet meitä, meidän suhtautumistamme ja meidän suhdettamme. Olisi naiivia väittää, että ne eivät vaikuttaisi mitenkään meihin, koska totta kai kaikissa tilanteissa ympäristön suhtautuminen liittyy siihen, millaiseksi identiteettimme muovautuu. Se voi vahvistaa, mutta se voi myös hajottaa. Tähän mennessä koen, että se on vain vahvistanut omaa identiteettiäni. Korostan, että tämä on vain minun näkemykseni ja puhun vain omakohtaisista kohtaamisistani. Toisinaan vähemmistön äänellä puhuessa kuulija saattaa assosioida tilanteiden olevan kaikille kyseisen vähemmistön edustajille tuttuja ja niin ei tietenkään voi olla. Kokemukset ovat aina subjektiivisia ja tapauskohtaisia.

On myös subjektiivisesti määriteltävissä, miten vahvasti seksuaalinen identiteetti ja parisuhdekäsitys liittyvät muuhun persoonaan ja identiteettiin. Itse näen niiden olevan hyvin vahvasti sidoksissa toisiinsa. Koska ollakseen hyvä, rakastava ja arvostava kumppani, täytyy olla henkisellä tasolla sinut suhteen ja sen monimuotoisuuden kanssa. Toki myös yhteisen parisuhteen kautta määrittyy suhtautuminen kumppanin muihin suhteisiin ja tätä ne vaikuttavat identiteettiin.

Kirjoitan ensimmäistä kertaa julkisesti kokemuksistani, ja vaikka yleisesti olenkin asian suhteen hyvin avoin (puhun jopa tuntemattomille yleisöille aiheesta lavalla), tunnustan, että minua pelottaa ja jännittää. Mainitsin alussa, että olen elänyt useammassa heteroparisuhteessa. Kertaakaan niissä suhteissa kukaan läheiseni ei ole kyseenalaistanut kumppanini suhtautumista minuun tai verrannut itseään suhteisiimme ja sanonut, ettei itse voisi elää noin. Ensireaktiot ovat usein olleet ”Oi, ihanaa, paljon onnea”, ”No, koskas niitä häitä tanssitaan” tai ”Olet niin ansainnut tuon onnen”.  Kertoessani uusimmasta polyamorisesta suhteestani reaktiot eivät kuitenkaan ole olleet lähellekään aiempia. Olen saanut osakseni hämmästyneitä ilmeitä, kysymyksiä kumppanini moraalista, hedonismista, omistushalusta, äitisuhteesta, vertauksia jopa pedofiliaan (meillä on noin 10v ikäeroa) sekä zoofiliaan. Nämä reaktiot pöyristyttivät. Aivan kuin minä olisin menettänyt kontrollini ja olisin ollut jonkun mielisairaan alistajan vietävissä. Koin nämä loukkauksena, koska epäilykset kumppaniani kohtaan korreloivat samalla minun harkintakykyyni. Että kuvitteleeko tuo ystävä, että minä olisin yhtäkkiä muuttunut sellaisen ihmisen vietäväksi. Kertomani ilouutisen jälkeen sain usein, tai jouduin, ensimmäiset kymmenen minuuttia tai jopa tunnin perustella kumppaninvalintaani ja kertoa hyvinkin henkilökohtaisia yksityiskohtia suhteestamme ja sen muodosta. Ja että olen erittäin onnellinen eikä minua ole aseella uhattu tähän, en ole manipuloitu enkä ota vastaan rahaa tai tunne olevani luvaton jalkavaimo.

Ymmärrän, että ympäröivä heteronormatiivinen yhteiskuntamme ruokkii automaattisesti tällaisia suhtautumisia. Jos ei ole koskaan aiemmin kohdannut polyamoriaa tai polyamorisesti elävää ihmistä, on mielessä varmasti paljon kysymyksiä. Saman tunnistin itsestäni, kun ensimmäinen ystäväni alkoi seurustella monikulttuurisessa parisuhteessa. Koin oikeudekseni kysellä mitä kummallisimpia kysymyksiä ymmärtämättä, millaiseen kiusalliseen tilanteeseen ystäväni asetin. Kysymykset ovatkin sallittuja. Vain vastaamalla ja keskustelemalla vähemmän tunnetusta suhdemuodosta, sisäänrakennetut ennakkoluulot ja käsitykset voivat muuttua. Mutta totta kai kommunikoinnin tulee olla molemmin puolin arvostavaa ja kunnioittavaa ja kummankin tulee voida sanoa, jos ei halua vastata tai keskustella tietyistä osa-alueista. Siksi olenkin avoimesti kertonut ja jakanut kokemuksiani – en ainoastaan puolustaakseni itseäni, vaan ajattelemalla, että näin saatan rakentaa parempaa maailmaa myös muille samassa tilanteessa eläville jatkossa, sekä tietenkin lisätä keskustelukumppanini avointa maailmankuvaa.

Näiden välillä rankkojenkin kohtaamisten ja keskustelujen ohella huumori on pelastanut mielenterveyteni. Minulla on eräs ystävä, jonka kanssa aiheesta on voinut vapautuneesti ja turvallisesti heittää vitsiä ja mennä hyvinkin ronskin suhtautumisen rajamaille. (Miksi kutsutaan parisuhdetta, missä seurustelee imurointia vihaavan ihmisen kanssa? Pölyamoriaksi) Huumorin keinoin itselle vaikeiden aiheiden käsittely on ollut pelastus. Kyky asettaa itsensä kohtaamiensa tilanteiden yläpuolelle, nähdä niissä huumoriarvo ja uskaltaa nauraa niille ja niiden kautta kohtaamilleen ennakkoluuloille, on aiheen prosessoinnin kannalta erittäin voimaannuttava toimintatapa.

Uudesta kumppanista kertominen omille vanhemmille on aina jännittävää ja erityistä. Jokainen lapsi toivoo ja odottaa vanhempiensa hyväksyntää ja kutsua joulupöytään, mutta omakohtaisesti tämä ei kuitenkaan toteutunut. Oma konservatiivisesti uskovainen vanhempani pyrki tietyn aikaa suhtautumaan neutraalisti parisuhteeseeni ja sen muotoon, mutta tilanne lopulta eskaloitui siihen, että hän koki oikeutetuksi esittää minulle ja kumppanilleni tappouhkauksia. Vaikka minä olen erilailla ajattelevana pyrkinyt koko elämäni suhtautumaan häneen kunnioittavasti ja arvostavasti, tässä meni oman hyväksyntäni raja. Päätin, että näin ajatteleva ihminen, oli hän sukulainen tai ei, ei ansaitse minun läsnäoloa elämässään eikä minun loputonta kunnioitustani. Jopa omaan vanhempaan voi ja täytyy voida laittaa välit poikki oman turvallisuuden tunteensa puolesta. Tämän olen vasta uuden suhteeni kautta ymmärtänyt – myös henkisesti turvallinen tila on jokaiselle perusoikeus eikä sen loukkaamista tarvitse kenenkään hyväksyä. Tämä suhtautuminen kertoo enemmän hänestä, hänen peloistaan ja mielenterveydestään kuin minun valinnoistani. Edelleen, jos hän sattuu lukemaan tämän, haluan sanoa, että kunnioitan hänen elämänvalintojaan ja toivon hänelle edelleen kaikkea hyvää omassa uskonvalinnassaan. Sannin laulun sanoin ”terkkuja kotiin”.

On rajua joutua käsittelemään sanottuja lauseita, joiden tarkoitus on ollut henkisesti satuttaa. En usko, että vanhempani todella haluaisi fyysisesti minulle pahaa, mutta jo pelkkä mielikuva siitä, saa minut lamaantumaan. On todella raskasta ja surullista joutua pelkäämään oman turvallisuuden takia. Kyseinen episodi on saanut monia defenssejä pintaan, joita on joutunut käsittelemään ja näin muovaamaan jälleen identiteettiään. Olen onnellisessa asemassa, että kumppanini on rohkeasti uskaltanut ja kyennyt tukemaan minua niissä kasvukivuissa ja voinut olla henkisesti ja fyysisesti läsnä silloin, kun on ollut vaikeaa. Niin suurta kiitosta en osaa edes sanoittaa.

Tämän kokemuksen lisäksi olen kohdannut ennakkoluuloja liittyen siihen, onko tämä vain ohimenevä ajanjakso. Vaikka olisikin, niin tämän jälkeen olen monin tavoin vahvempi ja vastaanottavaisempi kaikkiin ihmissuhteisiin liittyen. Olen oppinut kohtaamaan ihmiset, heidän piirteensä ja tarpeensa objektiivisesti ilman oman edun tavoittelua. Se on suuri lahja. En kuitenkaan usko, että polyamoria voi olla pelkkä ”ajanjakso”, se kuulostaisi kovin hedonistiselta ja kaukaiselta uskomukselta. Uskon, että polyamorian tunnistaminen itsessä on lopulta jokaiselle kauan kadoksissa olleen totuuden hyväksymistä.

Usein myös ihmiset ovat verranneet että ”minä en kykenisi elämään noin”. Aluksi kyseenalaistin omaa polyamorisuuttani, koska useat eivät voi kuvitella elävänsä samoin, mutta sitten ymmärsin, että ei monet ymmärrä muitakaan elämänvalintoja, ja se on heidän valintansa olla ymmärtämättä. Se helpotti hahmottamaan ennakkoluulojen laatua.

Otsikossa oleva lainaus on myös kyseiseltä uhkailleelta vanhemmaltani. Hän vertasi polyamorista suhdettani zoofiliaan ja hyväksikäyttöön. Siinä kohtaa koin jälleen loukatuksi oman arviointikykyni ja moraalini. Ymmärrän, että hän peilaa omaa moraaliaan hyvin eritavoin kuin minä, mutta toivoin ja pyrin pitkään dialogiin missä näkemyseroista riippumatta voisi toimia kunnioittavalla ja sivistyneellä asteella. Dialogissa läsnä tulisi olla kuunteleminen, kunnioitus ja vilpitön kiinnostus asiaan ja sen ymmärtämiseen. Hyvin pitkälle jaksoinkin argumentoida ja pyrkiä oikaisemaan mitä erikoisimpia syytöksiä, mutta pian tuli raja vastaan henkisesti turvallisella tilallani ja päätin luovuttaa.

Kun kumppanini kokosi Star Wars legoja, sanoin, että vanhempani nimittäisi tuota tuotosta Ilmestyskirjan hirviöksi. ”Ai minua vai tätä?”, hän kysyi. Kysymys oli validi. Luulen, että vanhempani näkee kumppanini sairaana hahmona, mitä voi käyttää esimerkkinä oman pelottavan alisteisen uskontonsa piirissä – verrata sitä syntiin, saatanaan, kadotukseen ja mitä kummallisimpiin raamatullisiin vertauksiin, joista kaikkia en onneksi edes tiedä. Se oksettaa minua ja aiheuttaa surua, millaisessa maailmassa ja uskomuksissa jotkut todella elävät. En todellakaan toivo kenellekään sellaisia läheisiä, jotka eivät voi tukea, olla läsnä ja auttaa omia rakkaitaan. Jos jotain joululahjaksi toivon, niin keskustelutaitoja ja inhimillistä ymmärrystä.

Jokainen uskokoon mihin ja miten haluaa. Minä uskon rakkauteen.