”Minä en sinun perverssiä parisuhdettasi hyväksy” – polyamoriasta kohdattuja ennakkoluuloja
Tämä on erityisesti kirjoitettu sinulle, heteronormatiivisen
yhteiskunnan tiedostamaton jäsen.
Olen elänyt lukuisissa heteroparisuhteissa vastakkaisen
sukupuolen edustajien kanssa. Uusimman parisuhteeni aloitin kesällä 2016 ja
siitä muodostui luonteeltaan hyvin erilainen mitä aiemmat suhteeni olivat
olleet. Elämme polyamorisesti, eli kummallakin osapuolella saa olla useampia
romanttisia ihmissuhteita. En kirjoituksessani keskity meidän väliseen ja
välisiin ihmissuhteisiin, koska se ei ole aiheen pihvi, vaan keskityn
kertomaan, millaisia ennakkoluuloja ja vastaanottoja olemme läheisiltämme ja
tuttaviltamme saaneet ja miten ne ovat muovanneet meitä, meidän
suhtautumistamme ja meidän suhdettamme. Olisi naiivia väittää, että ne eivät
vaikuttaisi mitenkään meihin, koska totta kai kaikissa tilanteissa ympäristön
suhtautuminen liittyy siihen, millaiseksi identiteettimme muovautuu. Se voi
vahvistaa, mutta se voi myös hajottaa. Tähän mennessä koen, että se on vain
vahvistanut omaa identiteettiäni. Korostan, että tämä on vain minun näkemykseni
ja puhun vain omakohtaisista kohtaamisistani. Toisinaan vähemmistön äänellä
puhuessa kuulija saattaa assosioida tilanteiden olevan kaikille kyseisen
vähemmistön edustajille tuttuja ja niin ei tietenkään voi olla. Kokemukset ovat
aina subjektiivisia ja tapauskohtaisia.
On myös subjektiivisesti määriteltävissä, miten vahvasti
seksuaalinen identiteetti ja parisuhdekäsitys liittyvät muuhun persoonaan ja
identiteettiin. Itse näen niiden olevan hyvin vahvasti sidoksissa toisiinsa.
Koska ollakseen hyvä, rakastava ja arvostava kumppani, täytyy olla henkisellä
tasolla sinut suhteen ja sen monimuotoisuuden kanssa. Toki myös yhteisen
parisuhteen kautta määrittyy suhtautuminen kumppanin muihin suhteisiin ja tätä ne
vaikuttavat identiteettiin.
Kirjoitan ensimmäistä kertaa julkisesti kokemuksistani, ja
vaikka yleisesti olenkin asian suhteen hyvin avoin (puhun jopa tuntemattomille
yleisöille aiheesta lavalla), tunnustan, että minua pelottaa ja jännittää.
Mainitsin alussa, että olen elänyt useammassa heteroparisuhteessa. Kertaakaan niissä
suhteissa kukaan läheiseni ei ole kyseenalaistanut kumppanini suhtautumista
minuun tai verrannut itseään suhteisiimme ja sanonut, ettei itse voisi elää
noin. Ensireaktiot ovat usein olleet ”Oi, ihanaa, paljon onnea”, ”No, koskas
niitä häitä tanssitaan” tai ”Olet niin ansainnut tuon onnen”. Kertoessani uusimmasta polyamorisesta
suhteestani reaktiot eivät kuitenkaan ole olleet lähellekään aiempia. Olen
saanut osakseni hämmästyneitä ilmeitä, kysymyksiä kumppanini moraalista,
hedonismista, omistushalusta, äitisuhteesta, vertauksia jopa pedofiliaan
(meillä on noin 10v ikäeroa) sekä zoofiliaan. Nämä reaktiot pöyristyttivät.
Aivan kuin minä olisin menettänyt kontrollini ja olisin ollut jonkun
mielisairaan alistajan vietävissä. Koin nämä loukkauksena, koska epäilykset
kumppaniani kohtaan korreloivat samalla minun harkintakykyyni. Että
kuvitteleeko tuo ystävä, että minä olisin yhtäkkiä muuttunut sellaisen ihmisen
vietäväksi. Kertomani ilouutisen jälkeen sain usein, tai jouduin, ensimmäiset
kymmenen minuuttia tai jopa tunnin perustella kumppaninvalintaani ja kertoa
hyvinkin henkilökohtaisia yksityiskohtia suhteestamme ja sen muodosta. Ja että
olen erittäin onnellinen eikä minua ole aseella uhattu tähän, en ole
manipuloitu enkä ota vastaan rahaa tai tunne olevani luvaton jalkavaimo.
Ymmärrän, että ympäröivä heteronormatiivinen yhteiskuntamme
ruokkii automaattisesti tällaisia suhtautumisia. Jos ei ole koskaan aiemmin
kohdannut polyamoriaa tai polyamorisesti elävää ihmistä, on mielessä varmasti
paljon kysymyksiä. Saman tunnistin itsestäni, kun ensimmäinen ystäväni alkoi
seurustella monikulttuurisessa parisuhteessa. Koin oikeudekseni kysellä mitä
kummallisimpia kysymyksiä ymmärtämättä, millaiseen kiusalliseen tilanteeseen
ystäväni asetin. Kysymykset ovatkin sallittuja. Vain vastaamalla ja
keskustelemalla vähemmän tunnetusta suhdemuodosta, sisäänrakennetut
ennakkoluulot ja käsitykset voivat muuttua. Mutta totta kai kommunikoinnin
tulee olla molemmin puolin arvostavaa ja kunnioittavaa ja kummankin tulee voida
sanoa, jos ei halua vastata tai keskustella tietyistä osa-alueista. Siksi
olenkin avoimesti kertonut ja jakanut kokemuksiani – en ainoastaan
puolustaakseni itseäni, vaan ajattelemalla, että näin saatan rakentaa parempaa
maailmaa myös muille samassa tilanteessa eläville jatkossa, sekä tietenkin
lisätä keskustelukumppanini avointa maailmankuvaa.
Näiden välillä rankkojenkin kohtaamisten ja keskustelujen
ohella huumori on pelastanut mielenterveyteni. Minulla on eräs ystävä, jonka
kanssa aiheesta on voinut vapautuneesti ja turvallisesti heittää vitsiä ja
mennä hyvinkin ronskin suhtautumisen rajamaille. (Miksi kutsutaan parisuhdetta,
missä seurustelee imurointia vihaavan ihmisen kanssa? Pölyamoriaksi) Huumorin
keinoin itselle vaikeiden aiheiden käsittely on ollut pelastus. Kyky asettaa
itsensä kohtaamiensa tilanteiden yläpuolelle, nähdä niissä huumoriarvo ja
uskaltaa nauraa niille ja niiden kautta kohtaamilleen ennakkoluuloille, on aiheen
prosessoinnin kannalta erittäin voimaannuttava toimintatapa.
Uudesta kumppanista kertominen omille vanhemmille on aina
jännittävää ja erityistä. Jokainen lapsi toivoo ja odottaa vanhempiensa
hyväksyntää ja kutsua joulupöytään, mutta omakohtaisesti tämä ei kuitenkaan
toteutunut. Oma konservatiivisesti uskovainen vanhempani pyrki tietyn aikaa
suhtautumaan neutraalisti parisuhteeseeni ja sen muotoon, mutta tilanne lopulta
eskaloitui siihen, että hän koki oikeutetuksi esittää minulle ja kumppanilleni
tappouhkauksia. Vaikka minä olen erilailla ajattelevana pyrkinyt koko elämäni
suhtautumaan häneen kunnioittavasti ja arvostavasti, tässä meni oman
hyväksyntäni raja. Päätin, että näin ajatteleva ihminen, oli hän sukulainen tai
ei, ei ansaitse minun läsnäoloa elämässään eikä minun loputonta kunnioitustani.
Jopa omaan vanhempaan voi ja täytyy voida laittaa välit poikki oman
turvallisuuden tunteensa puolesta. Tämän olen vasta uuden suhteeni kautta
ymmärtänyt – myös henkisesti turvallinen tila on jokaiselle perusoikeus eikä
sen loukkaamista tarvitse kenenkään hyväksyä. Tämä suhtautuminen kertoo enemmän
hänestä, hänen peloistaan ja mielenterveydestään kuin minun valinnoistani.
Edelleen, jos hän sattuu lukemaan tämän, haluan sanoa, että kunnioitan hänen
elämänvalintojaan ja toivon hänelle edelleen kaikkea hyvää omassa
uskonvalinnassaan. Sannin laulun sanoin ”terkkuja kotiin”.
On rajua joutua käsittelemään sanottuja lauseita, joiden
tarkoitus on ollut henkisesti satuttaa. En usko, että vanhempani todella
haluaisi fyysisesti minulle pahaa, mutta jo pelkkä mielikuva siitä, saa minut
lamaantumaan. On todella raskasta ja surullista joutua pelkäämään oman
turvallisuuden takia. Kyseinen episodi on saanut monia defenssejä pintaan,
joita on joutunut käsittelemään ja näin muovaamaan jälleen identiteettiään.
Olen onnellisessa asemassa, että kumppanini on rohkeasti uskaltanut ja kyennyt
tukemaan minua niissä kasvukivuissa ja voinut olla henkisesti ja fyysisesti
läsnä silloin, kun on ollut vaikeaa. Niin suurta kiitosta en osaa edes
sanoittaa.
Tämän kokemuksen lisäksi olen kohdannut ennakkoluuloja
liittyen siihen, onko tämä vain ohimenevä ajanjakso. Vaikka olisikin, niin
tämän jälkeen olen monin tavoin vahvempi ja vastaanottavaisempi kaikkiin
ihmissuhteisiin liittyen. Olen oppinut kohtaamaan ihmiset, heidän piirteensä ja
tarpeensa objektiivisesti ilman oman edun tavoittelua. Se on suuri lahja. En kuitenkaan
usko, että polyamoria voi olla pelkkä ”ajanjakso”, se kuulostaisi kovin
hedonistiselta ja kaukaiselta uskomukselta. Uskon, että polyamorian
tunnistaminen itsessä on lopulta jokaiselle kauan kadoksissa olleen totuuden
hyväksymistä.
Usein myös ihmiset ovat verranneet että ”minä en kykenisi
elämään noin”. Aluksi kyseenalaistin omaa polyamorisuuttani, koska useat eivät voi
kuvitella elävänsä samoin, mutta sitten ymmärsin, että ei monet ymmärrä
muitakaan elämänvalintoja, ja se on heidän valintansa olla ymmärtämättä. Se
helpotti hahmottamaan ennakkoluulojen laatua.
Otsikossa oleva lainaus on myös kyseiseltä uhkailleelta
vanhemmaltani. Hän vertasi polyamorista suhdettani zoofiliaan ja
hyväksikäyttöön. Siinä kohtaa koin jälleen loukatuksi oman arviointikykyni ja
moraalini. Ymmärrän, että hän peilaa omaa moraaliaan hyvin eritavoin kuin minä,
mutta toivoin ja pyrin pitkään dialogiin missä näkemyseroista riippumatta voisi
toimia kunnioittavalla ja sivistyneellä asteella. Dialogissa läsnä tulisi olla
kuunteleminen, kunnioitus ja vilpitön kiinnostus asiaan ja sen ymmärtämiseen.
Hyvin pitkälle jaksoinkin argumentoida ja pyrkiä oikaisemaan mitä erikoisimpia
syytöksiä, mutta pian tuli raja vastaan henkisesti turvallisella tilallani ja
päätin luovuttaa.
Kun kumppanini kokosi Star Wars legoja, sanoin, että
vanhempani nimittäisi tuota tuotosta Ilmestyskirjan hirviöksi. ”Ai minua vai
tätä?”, hän kysyi. Kysymys oli validi. Luulen, että vanhempani näkee kumppanini
sairaana hahmona, mitä voi käyttää esimerkkinä oman pelottavan alisteisen
uskontonsa piirissä – verrata sitä syntiin, saatanaan, kadotukseen ja mitä
kummallisimpiin raamatullisiin vertauksiin, joista kaikkia en onneksi edes
tiedä. Se oksettaa minua ja aiheuttaa surua, millaisessa maailmassa ja
uskomuksissa jotkut todella elävät. En todellakaan toivo kenellekään sellaisia
läheisiä, jotka eivät voi tukea, olla läsnä ja auttaa omia rakkaitaan. Jos
jotain joululahjaksi toivon, niin keskustelutaitoja ja inhimillistä ymmärrystä.
Jokainen uskokoon mihin ja miten
haluaa. Minä uskon rakkauteen.
Löysin juuri blogisi ja oli sen verran kiinnostavia kirjoituksia, että piti lukea heti kaikki jutut.
VastaaPoistaHienoa että kirjoitat ja että uskallat kertoa avoimesti asiasta!