Ihmissuhteiden ylläpidosta

”Etäihmissuhteet”

Minä olen heittäytyjä. Innostuessani lähden toteuttamaan inspiraatiotani täydellä tarmolla ja halulla. En välttämättä taitavasti, mutta ainakin intohimoisesti. Sellainen olen ollut, ja olen edelleen, myös ihmissuhteissa. Tykästyn, en romanttisessa mielessä, usein ystäviini ja haluan viettää heidän kanssa paljon aikaa ja jakaa elämääni kausittain paljonkin tiettyjen ihmisten kanssa. Sitten tulee hiljaiselon aika. Saatamme olla pitämättä yhteyttä viikkoon, kuukauteen tai vuoteen. Ajattelen jopa, etten voi tykätä ystäväni Facebook-päivityksestään, jos emme ole olleet yhteydessä aikoihin. Kunnes tulee Facebookin tapahtumakutsu synttäreille. Ja homma jatkuu niillä synttäreillä siitä, mihin viimeksi jäi. Tunnistan itse olevani se ylineuroottinen analysoija, joka miettii tällaista kummallista yhteydenpidon symboliikkaa. Ja hiljalleen olen oppinut olemaan sen kanssa ”ihan fine”.

Nykyisessä suhteessani olen osapuoli, jolla ei ole muita romanttisia suhteita tällä hetkellä. Siitä johtuen toisinaan kumppanini on huolissaan muista ihmissuhteistani. Huoli on, että ylläpidänkö muita suhteitani, onko minulla tarpeeksi vapaa-ajanvietettä ja kohtaanko uusia ihmisiä tarpeeksi. Huoli aiheutuu tietenkin riittämättömyydenpelosta ja yksinäisyyden ehkäisemisestä.  Vaikka en tapaile ketään, olen kuitenkin yhteyksissä moniin ystäviini lähes päivittäin sosiaalisen median eri viestipalvelimien kautta. Juttelemme henkilökohtaisista asioista, jauhamme turhuuksia lähettelemme kuvia, kerromme huolemme ja innostuksemme. (Tietäjät tietää, kiitos teille ystävät) Ystävyyttä ja ihmissuhteita ei mitata fyysiseen läsnäoloon käytettävän ajan mittapuulla, vaan yhteyden, ylläpidon ja välittämisen mittapuilla. Ystävyyssuhteet ovat vilpittömiä, missä kukaan osapuoli ei hyödy, syyllistä tai havittele jotain enemmän. Ystävyyssuhde on kuin peilikuva. Niin terve kuin miten siihen itse suhtaudut.

Itselläni kirjoitukseni ensimmäinen lause ”Minä olen heittäytyjä.” assosioituu parisuhteiden osalta heteronormatiivisten lasien läpi omistushaluun. Aiemmissa heteronormatiivisissa parisuhteissani olen ollut se, joka on ”satakymmenen lasissa” ja antanut itsestäni kaiken olettaen, että kumppanini ottaa sen vastaan ja tekee samoin. Usein niissä suhteissa olen ajatellut, että annan toiselle osapuolelle enemmän kuin mitä saan. Nykyään ymmärrän, ettei se ole terveen suhteen merkki eikä vaatimus. Voin olla sen ”satakybä messis”, vaikka en kaikkea valveillaoloaikaani käyttäisikään suhteen ylläpitämiseen, sen pohtimiseen, sen huoltoon, sen parantamiseen, siinä onnistumiseen, kumppanin/kumppaneiden miellyttämiseen, vaan nauttisin kaikesta muustakin ympäröivästä maailmasta ja omista aktiviteeteistäni.

On toki luonnollista, että rakkaansa kanssa haluaa jakaa kaikkea itseä kiinnostavaa mahdollisimman paljon, mutta on hyvä tunnistaa, milloin niitä jakaa 1) puhtaasta tiedonjaon halusta, 2) siksi, että kumppani tietää missä olet ja milloin, ja kääntäen, että koet tarpeelliseksi jakaa asian, jotta kumppanisi tietäisi, mitä teet ja 3) puhtaasta yhteyden ylläpidon ja vilpittömyyden merkistä, että haluat avoimesti kertoa innostuneesi jostakin sinulle tärkeästä asiasta. Näiden motiivien tunnistaminen on tärkeää ja hyödyllistä, koska näissä olen tunnistanut itsestäni egoistisia piirteitä ja tarvetta todistaa omaa selvitymistään. Näiden tulkitseminen viestinnässä toki (harmittavan) usein poikkeaa kertojan ja kuulijan välillä. Mutta siihenkin auttaa toimiva, toista kunnioittava ja vilpitön viestintä.